Luonnosta vieraantumisella voi olla ihmiselle vakavia fyysisiä ja psyykkisiä seuraamuksia. Erityisesti tämä koskee lapsia.
Näin kirjoittaa Richard Louv kirjassaan Last Child in the Woods: Saving our Children from Nature-Deficit Disorder.
Miten luonnon eheyttävä, rauhoittava ja virkistävä vaikutus oikein selittyy?
Eräs teoria on, että luonnon helmassa tarkkaavaisuutemme on erilaista. Lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen vaativat aaltoliikemäistä keskittymistä: ensin keskitymme käsillä olevaan tehtävään tiiviisti, mutta jo jonkin ajan kuluttua tarkkaavaisuutemme hiipuu. Luonnossa tilanne on erilainen. Luonto ei vaadi meiltä mitään. Se antaa meille mahdollisuuden tarkkailla tuulessa liikahtelevia puunoksia tai virtaavaa puroa ja kuunnella linnunlaulua ilman että meidän tarvitsee ponnistella millään tavoin. Luonto itsessään on kiehtova, ja se herättää tarkkaavaisuutemme pyyteettä.
Lue täältä ihanista kevätmuistoista!
Luonto houkuttelee esiin lapsen luovuuden ja ongelmanratkaisukyvyn. Se auttaa lasta kehittämään itsehillintää. Lapset, jotka eivät vietä juurikaan aikaa luonnossa, ovat alttiimpia peloille ja alakulolle, kirjoittaa Louv. Lisäksi lapset, joilla ei ole helppoa pääsyä luonnon helmaan, saattavat kärsiä stressioireista enemmän kuin luonnossa liikkuvat lapset. Tämä selvisi kyselytutkimuksesta, jossa 3.—5.-luokkalaisilta tiedusteltiin arjen stressaavista tilanteista kuten riidoista kavereiden tai perheen kanssa. Luonnon läheisyydessä asuvilla lapsilla oli parempia keinoja stressin käsittelyyn kuin kauempana luonnosta asuvilla lapsilla.
Lue myös: On kevät, lähdetään ulos!