Eräänä päivänä aurinko kurkisti pilven takaa. Kevät oli tullut, tunsin sen. Tunsin lisäksi akuuttia kumitossujen kaipuuta. Huikkasin heipat pihakavereille, juoksin sisään ja potkaisin painavat talvisaappaat jalastani. Riisuin hiostavan haalarin ja ripustin sen naulaan. Hiivin varastoon, jossa tiesin edellisvuotisten kumitossujeni olevan.
Vedin tossut jalkaan hieman yllättyneenä siitä, miten pieniksi ne olivat käyneet. Jalkaan ne kuitenkin menivät, ja suorastaan lennähdin ulos, eikä äiti huomannut mitään. Mikä kokonaisvaltainen ilon ja vapauden tunne! Ilman talvikamppeitani olin kevyt, suorastaan painoton. Pihalla hypättiin ruutua, ja minun kumitossujalkani olivat kuin nopeat, pienet vieterit. Hopsis, hopsis, hyppy! Sitten juoksimme kilpaa, ja kumitossuineni voitin helposti. Narua hyppiessä tossut pomppivat ylös ja alas sähäkästi kuin ompelukone.
Yksi toisensa jälkeen muut lapset laahustivat koteihinsa, talvivaatteissaan, painavina kuin säkit, palatakseen hetken kuluttua takaisin kevyissä kevätvaatteissaan, nopeina kuin laitumelle päästetyt vasikat. Ilman takkia, jalassa kauan kaivatut kumitossut. Antti oli jopa vaihtanut jalkaansa sortsit, ja juoksi pitkin pihoja kuin valkeajalkainen pyörremyrsky liian pienissä lenkkareissa.
Miten me juoksimmekaan! Miten hypimme! Leijuimme ja lensimme! Aina niin kauan, kunnes äidit ilmestyivät pihalle huutamaan, että ihan tieten tahtoenko haluamme vilustua ja saada keuhkokuumeen ja pissatulehduksen tai jotain vielä kauheampaa (ihan kuin mitään kauheampaa olisi) ja maata kipeänä sängyssä koko viikonlopun, kun muut lähtevät kevätretkelle. No emmehän me halunneet, mutta talvihaalari ja saappaat tuntuivat melkein yhtä kauhealta ajatukselta.
Seurasi pitkiä, vaikeita neuvotteluja. Lupauksia upouusista tennareista heti kun viimeisetkin lumet olisivat sulaneet. Kompromisseja villapaidan ja -housujen poisjättämisestä. Eräs fiksu äiti keitti kaikille kupilliset kaakaota ja kutsui naapuruston lapset kotiinsa katsomaan piirrettyjä ja lämmittelemään filttien alla.
Omat kumitossuni joutivat vielä sängyn alle odottamaan, mutta talvihaalarin sain jättää jo pois. Kyllä minä vähän palelin, mutta ilon ja kepeyden tunne oli tullut jäädäkseen. Onneksi äiti ymmärsi sen päälle.
Iloitsen edelleen hetkestä, jolloin vaihdan talvisaappaat kevätkenkiin. Omat lapseni ovat kuluttaneet vuosien varrella lukemattomia pareja lenkkareita ja kumitossuja, mutta olen aina ostanut uusia mielelläni. Sillä en ikinä unohda sitä tunnetta, kun kumitossut jalassa lennähdin kohti kevättä. Muistatko sinäkin sen?
Onnellista kevättä!