Kun äidin syli ei enää riitä

Minulla on poika. Upea, melkein 190-senttinen teini. Poika, jonka katseessa häivähtää aikuisuus, ja jonka toiseen käteen on liimautunut älypuhelin. Muutama hetki sitten poika oli minun pehmoinen palleroni, joka höpötti taukoamatta, oli loputtoman utelias ja uskoi, että äidillä oli vastaus kaikkeen. Hänen turvapaikkansa oli minun sylissäni. 

Siinä hän nyt istuu, sohvalla, pitkine jalkoineen. Hän väistää halauksiani, mutta ei epäröi valistaa minua asioista, joista en muka tiedä mitään, tai vaihtoehtoisesti olla huomioimatta olemassaoloani. Ja minä toki otan mieluummin vastaan pojan valistamisyritykset kuin ne yksitavuiset vastaukset, joita saan, jos kysyn miten päivä meni. Poika ei kysy äidiltään enää juuri muuta kuin että mitä päivälliseksi on, tai että saisiko rahaa ja kyydin haluamaansa paikkaan. Kysymyksissä sentään on useampi kuin yksi tavu.

Joskus tuntuu hieman yksinäiseltä jakaa koti teinipojan kanssa. Kehoni muistaa edelleen hetket, jolloin suljin pojan syliini lukemaan kirjan toisensa jälkeen ja kuuntelemaan tuutulauluja, joiden piti olla aina tietyssä järjestyksessä. Tiesin hyvin, että “Tuiki, tuiki, tähtönen” oli laulettava ensimmäisenä, ei viimeisenä. Nyt tämä keho istuu nojatuolissa myöhään illalla ja miettii, ehtikö poika viimeiseen bussiin.

Kun poikani oli pieni, hän ratsasti pölynimurilla, kun minä siivosin. Nyt raivaan hänen huoneensa valtavia vaatekasoja hänen ollessaan poissa. Kun hän oli pieni ja peloissaan, lohdutin häntä sanomalla “Ei, ei täällä ole mörköjä tai hirviöitä, nuku ihan rauhassa” — nyt minua tarvitaan paikantamaan alaviiva tietokoneen uudelta näppikseltä.

Pienistä eleistä ja ominaisuuksista tunnistan edelleen oman pienen poikani. Hymykuopista. Silmiin ulottuvasta hymystä. Nerokkaista lohkaisuista. Kehonkielestä, kun hän on innoissaan. Siitä, miltä hän näyttää keskittyessään lukemaan jotain kiinnostavaa. Hän näet lukee paljon. Eniten kännykällään, mutta joskus hän innostuu lukemaan myös paksuja kirjoja.

Ehkä juuri noina hetkinä kaipaan pikkupoikaani kaikkein eniten, sillä ennen minä olin niin itsestään selvä osa hänen lukuhetkiään. Nyt olen niistä täysin sivussa. Emme enää jaa tarinoita, enää en kuule hänen spontaaneja reaktioitaan niihin. Poikani ei kysy minulta, mitä tuntematon sana tarkoittaa, eikä hän kerro minulle hykerryttäviä teorioitaan siitä, miten uskoo tarinan päättyvän. En tiedä, miksi hän hymyilee lukiessaan, miksi nenä nyrpistyy inhosta, tai miksi hän kurkistaa seuraavalle sivulle ennen kuin on lukenut käsillä olevan sivun loppuun.

Mutta hän lukee. Kaikesta päätellen hän nauttii tekstiin uppoutumisesta. Tieto siitä lämmittää sydäntäni, sillä olenhan tehnyt elämäntyöni lastenkirjojen parissa. Kaikki ne yhteiset luku- ja sylittelyhetket tekivät pojastani innokkaan lukijan.

Onko lupa sanoa ääneen, että olen hieman mustasukkainen poikani lukemalle paksulle romaanille? Että suren ajan kulumista ja sitä, että poikani sujuva lukutaito on sivuuttanut minut ja yhteiset lukuhetkemme? Oli tai ei, ota oma lapsesi syliin tänä iltana, ja lue hänelle. Halaa häntä tiukasti, nuuhki niskaa ja hiuksia. Ennen kuin huomaatkaan, pikkuisesi tilalla on kaksimetrinen roikale, joka vie sohvalta kaiken tilan.